Miten erottaa luotettava historiatieto tarkoitushakuisesta tulkinnasta? Miksi evakkosukupolven kokemuksia on tärkeää tallentaa, ja kuinka karjalaisuus siirtyy uusille sukupolville? Näitä kysymyksiä pohdittiin Käkisalmi-säätiön järjestämässä Juuret-seminaarissa Heinolan WPK-talolla lauantaina 24. lokakuuta. Seminaarin pääalustaja, FT Kati Parppei, korosti historiallisen tiedon kriittisen arvioinnin merkitystä aikana, jolloin historiaa käytetään yhä enemmän myös poliittisten tavoitteiden välineenä.
Juuret 2026 -seminaarin teemana oli Evakkojen historiaa ja tarinoita – mitä, kenelle ja miksi? Iltapäivän aikana tarkasteltiin karjalaisten muistoja ja kokemuksia, historiatiedon luotettavuutta sekä karjalaisen kulttuuriperinnön säilymistä ja uudistumista.
Seminaarin avasi Käkisalmi-säätiön hallintoneuvoston puheenjohtaja Erkki Lindeberg. Asiantuntija-alustuksista vastasivat FT Kati Parppei, FT Hannu Takala ja FK Timo Mykrä. Ohjelmaan kuului myös Räisälästä evakkoon lähteneen Raija Strengellin selviytymistarina kesäkuulta 1944.
Erkki Lindeberg: Muistot ovat osa identiteettiämme
Avauspuheessaan Erkki Lindeberg nosti esiin muistojen ja tarinoiden merkityksen sekä yksilön että yhteisön identiteetille.
– Omilta perheiltämme ja läheisiltämme olemme jo keränneet ja perineet mahtavan aarteen. Tällaiset tilaisuudet ja kohtaamiset kartuttavat meidän henkilökohtaista muistoarkistoamme, Lindeberg totesi.
Lindeberg korosti erityisesti evakkosukupolven jälkeläisten perimää kokemusta selviytymisestä. Karjalaiset joutuivat jättämään kotinsa, omaisuutensa ja tutun elinympäristönsä, mutta rakensivat elämänsä uudelleen.
– Olemme nähneet esimerkin kuinka todella suurista menetyksistä ja vaikeuksista voidaan selviytyä. Tämä kokemus on minun mielestäni meidän velvollisuutemme siirtää tuleville polville; aina on toivoa.
– Historiaa eivät muovaa ainoastaan tapahtumat, vaan myös se, kuka niistä kertoo ja miten ne tulkitaan.
Raija Strengellin evakkotarina toi historian lähelle
Seminaarin koskettavimpiin osuuksiin kuului Raija Strengellin (os. Junttila) evakkotarina kesäkuulta 1944. Kertomuksen esitti hänen veljenpoikansa, kontra-amiraali evp. Timo Junttila.
Kesäkuun 20. päivänä 1944 perheen nuorin lapsi, kahdeksanvuotias Raija, odotti äitinsä ja muiden perheenjäsenten kanssa evakkojunaa Myllypellon asemalla.
Junaa ei kuitenkaan kuulunut. Lopulta perhe pääsi matkaan vasta myöhemmällä junalla.
Viivästys osoittautui kohtalokkaaksi sattumaksi, joka pelasti perheen hengen.
Aiempi evakkojuna joutui Elisenvaaran asemalla neuvostokoneiden pommitukseen, jossa kuoli yli 150 ihmistä, suurin osa siviilejä.
Raija Strengellin tarina antoi konkreettisen esimerkin siitä, mitä Parppei tarkoitti muistitiedon merkityksellä. Yksittäisen ihmisen kokemus täydentää historiallisista tapahtumista muodostuvaa kokonaiskuvaa.
Kati Parppei: Historian kriittinen lukutaito on kansalaistaito
Itä-Suomen yliopiston Venäjän historian ja Karjalan tutkimuksen asiantuntija FT Kati Parppei käsitteli esityksessään Mistä tunnistaa luotettavan historiatiedon? muistitiedon merkitystä, historiatietoisuutta sekä luotettavan ja tarkoitushakuisen historiatiedon erottamista toisistaan.
Muistojen ei tarvitse olla historiallisesti täsmällisiä ollakseen arvokkaita
Parppei nosti esiin muistitiedon erityisen aseman historiantutkimuksessa. Henkilökohtaiset muistot ovat usein ainoa mahdollisuus päästä käsiksi menneisyyden kokemuksiin, joita virallisissa asiakirjoissa ei ole tallennettu.
– Muistojen ei tarvitse olla ”totta”, painotti Parppei.
Tällä Parppei viittasi siihen, ettei muistojen arvo historiantutkimuksessa perustu ainoastaan tapahtumien yksityiskohtaiseen paikkansapitävyyteen. Muistot kertovat myös siitä, miten ihmiset ovat kokeneet tapahtumat ja millaisia merkityksiä he ovat niille myöhemmin antaneet.
Historiantutkijalle kiinnostavaa ei siksi ole pelkästään se, mitä todella tapahtui, vaan myös se, mitä muistetaan, mistä vaietaan ja miten tapahtuneesta kerrotaan.
Parppei käsitteli tässä yhteydessä kulttuurisen muistin käsitettä. Hän kuvasi sitä yhteisön ”kulttuuriseksi varannoksi”, jonka kautta yhteisö ylläpitää suhdettaan menneisyyteen.
Yhdessä muistelu on samalla auttanut käsittelemään surua ja traumaattisia tapahtumia sekä vahvistanut yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Historiatietoisuus auttaa ymmärtämään nykyhetkeä
Toinen Parppein alustuksen keskeinen käsite oli historiatietoisuus.
Historiatietoisuus merkitsee ymmärrystä siitä, että menneisyys vaikuttaa nykyhetkeen ja että nykyhetkessä tehdyt valinnat puolestaan muovaavat tulevaisuutta.
Karjalaisten historiassa tämä merkitsee esimerkiksi sen ymmärtämistä, miten sodat, alueluovutukset ja evakkous ovat vaikuttaneet suomalaisen yhteiskunnan, paikallisyhteisöjen ja perheiden kehitykseen.
Historiaa käytetään myös tarkoitushakuisesti
Alustuksensa ajankohtaisimmassa osuudessa Parppei käsitteli historian poliittista ja tarkoitushakuista käyttöä.
Nykyisessä tietoympäristössä historian tulkintoja leviää nopeasti. Tarjolla on valtavasti tietoa, mutta samanaikaisesti voi syntyä tietotyhjiöitä, joissa puutteelliset tai tarkoitushakuiset kertomukset saavat jalansijaa.
Myös tekoäly vaikeuttaa historiallisten väitteiden ja niiden alkuperän arviointia.
Parppei tiivisti asian esityksessään: Historia on ”poliittista räjähdysainetta”.
Tästä syystä historian kriittinen käsitteleminen on kansalaistaito.
Historiallisia tapahtumia voidaan valikoida, korostaa ja tulkita tavalla, joka tukee nykyhetken poliittisia tavoitteita. Siksi erityisen tärkeää on tunnistaa, millaiseen aineistoon historialliset väitteet perustuvat ja kuka niitä esittää.
Viisi kysymystä historiatiedon luotettavuudesta
Parppei esitti alustuksessaan joukon käytännöllisiä kysymyksiä, joiden avulla kuka tahansa voi arvioida kohtaamaansa historiatietoa.
“Mistä tieto tulee? Kuka sen on tuottanut tai jakanut?”
“Löytyykö sama tieto muualta? Mitä muuta asiasta tiedetään?”
“Mitä tiedon pohjalta voidaan päätellä ja kuinka varma päätelmä on?”
“Mitä raflaavampi ja taustaltaan hämärämpi tieto, sitä tarkempi on oltava”
“Tiedon luotettavuus ei tarkoita sen muuttumattomuutta”
Hannu Takala: Totuus ei pala tulessakaan eikä evakkomatkalla
FT Hannu Takala tarkasteli alustuksessaan karjalaisten muistojen, evakkotarinoiden ja historiantutkimuksen merkitystä sekä yksittäisille perheille että koko suomalaiselle yhteiskunnalle.
Hänen äitinsä suku oli lähtöisin Äyräpäästä Karjalankannakselta. Takala kertoi koskettavan tarinan esi-isästään Benjam Vanhasesta, joka jäi talvisodan aikana kotikylään huolehtimaan eläimistä ja auttamaan sotilaita.
Helmikuun viimeisenä päivänä 1940 Vanhanen lähti muiden viimeisten evakkojen mukana kotiseudultaan. Evakkokolonna joutui puna-armeijan lentokoneen tulituksen kohteeksi. Vanhanen kuoli yrittäessään pitää vauhkoontunutta hevosta paikallaan.
Takala korosti, että henkilökohtaiset evakkotarinat yhdistävät perheitä ja sukupolvia. Ne synnyttävät yhteisiä kokemuksia myös ihmisten välille, jotka eivät ole henkilökohtaisesti tunteneet kertomusten päähenkilöitä.
– Tarina yhdistää, Takala tiivisti.
Takala muistutti, että sotavuosien seurauksena Karjalasta tuhoutui myös huomattava määrä arkistoaineistoa. Siksi henkilökohtaiset muistot ja perheiden säilyttämät dokumentit voivat olla korvaamattomia historian lähteitä.
– Eihän totuus pala tulessakaan eikä evakkomatkalla, vaikka sitä välillä yritetään muuttaa.
Timo Mykrä: Karjalaisuus ei ole pysähtynyt menneisyyteen
Seminaarin kolmas asiantuntija, FK Timo Mykrä, tarkasteli karjalaisen kulttuurin vaiheita Heinolan Karjalaseuran tuoreen 80-vuotishistoriikin valossa.
Mykrä jäsensi seuran toimintaa kolmen pääteeman kautta: edunvalvonta ja yhteiskuntasuhteet, henkinen tuki sekä kulttuurityö.*Sodan jälkeen vuonna 1946 perustetun seuran ensimmäinen tehtävä oli auttaa kotiseutunsa menettäneitä karjalaisia rakentamaan elämäänsä uudessa ympäristössä.
Vähitellen toiminnan painopiste siirtyi yhä enemmän kulttuuriperinnön säilyttämiseen ja esittelemiseen myös muille kuin karjalaisille.
Mykrä korosti, ettei kulttuuri säily muuttumattomana, vaikka sen juuret olisivat syvällä historiassa.
– Kulttuuria ei voi pysäyttää tiettyyn aikaan. Kulttuuri ei pysy paikallaan. Se elää nykyaikaa, se ottaa, vie, lainaa ja varastaa, ammentaa menneestä ja katsoo tulevaan.
Nuoremmat sukupolvet löytävät karjalaiset juurensa usein taiteen, musiikin, kielen, sukututkimuksen ja uusien kulttuuristen ilmaisumuotojen kautta.
Mykrä nosti esimerkkeinä esiin muun muassa Värttinän, Loimolan Voiman sekä karjalaisesta kulttuuriperinnöstä ammentavia nuoremman polven taiteilijoita.
– Kieli kantaa kulttuuria. Voisi sanoa että se on vahvin side siihen maailmaan missä olemme ja mistä olemme tulleet.
Muistot on tallennettava tuleville sukupolville
Seminaarin alustuksia yhdisti ajatus siitä, ettei historia ole vain menneiden tapahtumien luettelo. Se on myös kertomus siitä, miten ihmiset ovat kokeneet tapahtumat, millaisia merkityksiä he ovat kokemuksilleen antaneet ja kuinka nämä kokemukset ovat muokanneet seuraavien sukupolvien elämää.
Erkki Lindeberg muistutti avaussanoissaan selviytymisen perinnöstä.
Kati Parppei korosti muistitiedon tutkimuksellista arvoa ja historiatiedon kriittistä arviointia.
Hannu Takala toi esiin henkilökohtaisten tarinoiden merkityksen ja historian väärinkäytön vaarat.
Timo Mykrä puolestaan osoitti, kuinka karjalainen kulttuuri on säilynyt ja muuttunut uusissa olosuhteissa.
Alustusten jälkeen järjestetyn paneelikeskustelun aiheena oli Miksi aitoja tarinoita ja muistoja? Keskustelun juonsi Erkki Lindeberg. Seminaarin musiikillisista osuuksista vastasivat Erkki Heiskanen ja Leo Niemelä, ja tilaisuus päättyi perinteiseen tapaan yhteiseen Karjalaisten lauluun.