Carl Henrik Lorenz Ture Ara (vuoteen 1928 Åberg) tunnettiin paremmin taiteilijanimellä Ture Ara (syntyi 1903: Tukholma, kuoli 1979: Helsinki), ooppera- ja iskemälaulaja, laulunopettaja ja näyttelijä.

Ture Ara asui lapsena ja nuorena Käkisalmessa, jossa hän tutustui ja ystävystyi säveltäjä Erkki Melartinin kanssa. Melartin johdatti Aran laulajanuralle. Myöhemmin Ara opiskeli laulua muun muassa Aino Acktén johdolla. Ara oli äänialaltaan baritoni. Hänen ensikonserttinsa oli Helsingissä vuonna 1927. Ara tunnetaan myös yhtenä Suomen ensimmäisistä iskelmätähdistä. Vuonna 1929 hän levytti valssin Emma, jota myytiin yli 30 000 kappaletta. Toinen Aran tunnettu levytys on valssi Asfalttikukka vuodelta 1929. Ture Aran taiteilijanimi iskelmälaulajana 1920–1930-luvulla oli Topi Aaltonen.

Ture Ara oli vuosina 1930–1953 näyttelijäkiinnityksellä Ruotsalaiseen teatteriin Helsingissä sekä sen jälkeen Kansallisopperan palkkalistoilla vuoteen 1965 asti. Ara levytti runsaasti suomalaisia kansanlauluja, hänen oopperatulkintojaan ei ole äänitetty. Lisäksi Ture Ara esiintyi myös elokuvissa, ja opereteissa. Aran esittäminä tunnetaan esimerkiksi Oskar Merikannon sävellykset  Reppurin laulu ja Vallinkorvan laulu, joita hän esitti myös toisen maailmansodan aikaan rintamalla viihdytyskiertueilla.

Ture Ara oli vuosina 1944−1953 naimisissa näyttelijä ja laulaja Birgit Kronströmin kanssa.

Ture Ara palkittiin vuonna 1961 Pro Finlandia -mitalilla. Ara julkaisi 1970-luvulla kaksi muistelmateosta: Saparo-Tuure (1973) ja Viisikanta (1978).

 

Martti Joenpolvi (syntyi 1936: Käkisalmi), kirjailija

Joenpolvi tunnetaan erityisesti novellistina. Hänen esikoisteos Kevään kuusi päivää ilmestyi vuonna 1959. Joenpolvi toimi kirjailijatyön ohella mainostoimittajana vuosina 1959–1962 ja 1966–1967. Sen jälkeen hän ryhtyi päätoimiseksi kirjailijaksi. Tunnetummat Joenpolven novellit ovat Johanneksen leipäpuu ja Pala valkoista marmoria. Nämä novellit on myös dramatisoitu televisiolle, tekijänä Matti Ijäs. Joenpolvi on julkaissut 9 novellia ja 11 romaania.

Martti Joenpolven teosten kustantaja Gummerus nimennyt joka toinen vuosi järjestettävän novellikilpailun Joenpolven mukaan.

Vuonna 1974 Joenpolvi sai valtion kirjallisuspalkinnon teoksesta Kaikki alennuksella, vuonna 1981 teoksesta Valkoinen huvimaja ja vuonna 1989 teoksesta Pronssikausi.

 

Harri Kaasalainen (syntyi 1930: Käkisalmi, kuoli 1967: Helsinki), runoilija

Harri Kaasalainen toimi kenkäkaupan myyjänä ja kauppaedustajana ennen kuin hän tuli tunnetuksi runoilijana. Kaasalainen julkaisi useita runokokoelmia. Hän toimi myös kirjalijoiden edunvalvojana Pirkkalaiskirjailijoissa sekä Suomen kirjailijaliitossa. Kaasalainen työskenteli Kustannus Oy Lehmuksen kirjallisena johtajana ja sen jälkeen Yleisradion dramaturgina.

Iivari Kainulainen (syntyi 1874: Käkisalmi, kuoli 1945: Helsinki), laulaja ja näyttelijä

Kainulainen oli 1910-luvulla Suomen suosituimpia laulajia. Ennen esiintyjäuraa Kainulainen työskenteli räätälinä. Hän tuli tunnetuksi esiintyessään näytelmässä Tukkijoella Suomalaisessa teatterissa Helsingissä sekä eri laulunäytelmissä. Teatterikiinnitykset päättyivät Kainulaisen epäsäännölisiin elämäntapoihin. Hän siirtyi kuplettilaulajaksi esittäen kansansävelmiä, Oskar Merikannon ja Erkki Melartinin sävellyksiä sekä todennäköisesti veljensä Ruupert Kainulaisen hänelle kirjoittamia lauluja. Kainulaisen mukana  kuplettikiertueella oli usein Väinö Lehmus. Iivari Kainulainen levytti esittämiään kappaleita vuosina 1909-1929. Kainulainen nähtiin 1930-luvulla joissain elokuvarooleissa, kuten Erkki Karun ohjaamassa musikaalielokuvassa Meidän poikamme merellä (1933) sekä Valentin Vaalan elokuvissa Sysmäläinen (1938) ja Vihreä kulta (1939).  

Ruupert Kainulainen (syntyi 1886: Käkisalmi mlk, Suotniemi, kuoli 1962: Helsinki), näytelmäkirjailija

Ruupert ja Iivari Kainulainen olivat suutarimestarin poikia Käkisalmesta. Ruupert Kainulainen ilmeisesti kirjoitti tekstit moniin veljensä Iivari Kainulaisen esittämiin lauluihin.

Viljo Kojo (syntyi 1891: Kaukola, kuoli 1966: Helsinki), kirjailija, sanomalehtitoimittaja, kuvataiteilija 

Kojo käytti myös salanimeä Juho Poutanen. Viljo Kojo kävi koulunsa Käkisalmessa. Sen jälkeen hän opiskeli Taideteollisessa keskuskoulussa 1911–1912 ja Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa 1912–1914.

Kirjallisella alalla Kojo toimi Karjala-lehden toimittajana Viipurissa vuosina 1925–1940. Hän toimitti myös joitain pilalehtiä, kuten Ampiaista sekä lyhytikäiseksi jäänyttä kuukausilehti Hymyä.

Omassa kirjallisessa tuotannossaan Viljo Kojo oli yksi Suomen ensimmäisiä vapaan runomitan kokeilijoita, esimerkiksi  kokoelmallaan Aamutuuli. Hän kirjoitti myös boheemiromaaneja taiteilijaystävistään Suruttomain seurakunta, Kiusauksesta kirkkauteen sekä Käkisalmen ympäristöön sijoitettuja karjalaisaiheisia romaaneja.

Taiteilijana Kojo kuului ekspressionistiseen Marraskuun ryhmään ja osallistui sen näyttelyihin 1910-1920-luvuilla. Kojo kuvitti lehtiä ja kirjoja. Kojon piirtämiä pilakuvia on julkaistu lehdissä, kuten Tuulispää, Velikulta ja Kurikka. Kojo piirsi myös kirjankansia.

Kojon vanhemmat olivat maanviljelijä Pekka Kojo ja Anna Hirvonen. Kojon puoliso vuodesta 1925 oli Helmi Ruissalo (kuoli 1938) ja toinen puoliso Eeva Maria Aikala vuodesta 1940.

Kojo sai valtion kirjalisuuspalkinnon vuonna 1919 teoksistaan Velka, Autio talo, Kylä ja kaupunki ja Päivännousu, vuonna 1931 teoksista Neljäs käsky, Ja taas oli helluntai, vuonna 1933 teoksesta Aika rientää, vuonna 1938 teoksesta Talo kalliolla, vuonna 1949 teoksesta Sinisen kammarin uni sekä vuonna 1957 teoksesta Mikku Mustapää.

Viljo Kojo kirjoitti työstään muistelmissaan, Taiteen tie on pitkä (1960).

August Alexander Korhonen (syntyi 1892: Käkisalmi, kuoli 1960: Helsinki), näyttelijä. Hänet tunnetaan paremmin nimellä Aku Korhonen.

Korhosen perheessä oli 11 lasta. Sen vuoksi Aku kasvoi kummivanhempiensa perheessä Joensuussa. Korhonen aloitti apteekkialan opiskelun, mutta hakeutui pian teatterialalle. Vuonna 1916 Korhonen aloitti ensin järjestäjänä ja myöhemmin näyttelijänä Viipurin Suomalaisessa Maaseututeatterissa (myöhemmin Viipurin kaupunginteatteri) ja sitä kautta näyttelijäksi Kansan Näyttämölle (myöhemmin Helsingin kaupunginteatteri) vuonna 1922. Välivaiheiden jälkeen hän sai vuonna 1927 kiinnityksen Suomen Kansallisteatteriin  Helsingissä, josta alkoi 33 vuoden yhtämittainen ura.

Aku Korhonen esiintyi 76:ssa elokuvassa vuodesta 1924 alkaen elokuvasta Suursalon häät. Monen Korhosen elokuvan käsikirjoituksen oli laatinut kirjailija Yrjö Soini nimimerkillä Agapetus. Esimerkiksi komediaelokuva Asessorin naishuolet vuodelta 1937 kuuluu tähän sarjaan.

Huumorihahmo, työtä vieroksuva ja kaikenlaisiin kommelluksiin päätyvä Lapatossu liittyy oleellisesti Aku Korhoseen. Hän esitti hahmoa kolmessa elokuvassa Lapatossu (1937), Lapatossu ja Vinski olympia-kuumeessa (1939) ja Tavaratalo Lapatossu & Vinski (1940). Elokuvat ohjasivat T. J. Särkkä ja Yrjö Norta. Sarja jouduttiin lopettamaan toisen päänäyttelijän Kaarlo Kartion kuoltua vuonna 1940. Korhonen jatkoi hahmon esittämistä toisen maailmansodan ajan viihdytystilaisuuksissa. Aku Korhosen roolit olivat usein mpimän koomisia hahmoja sekä uran edetessä maailmaa ja ihmisiä ymmärtäviä kansanmiehen rooleja ammattinimikkeestä riippumatta.

Aku Korhonen sai Jussi-patsaan vanhan Hermannin roolistaan Mika Waltarin romaaniin perustuvassa elokuvassa Vieras mies tuli taloon (1938). Korhonen sai miessivuosan Jussi-patsaan roolistaan Sillankorvan emäntä vuonna 1953. Korhosen viimeiseksi elokuvaksi jäi vuoden 1957 filmatisointi Vieras mies. Tästä roolista Korhonen sai kolmannen Jussi-patsaansa vuonna 1958 parhaana miessivuosan esittäjänä.

Kansallisteatterissa vuodesta 1927 lähtien Korhosen ensimmäiset roolit olivat yhteiskuntasatiireja näytelmissä Kunnian kauppiaat ja Volpone. Merkittävä Korhosen roolityö on esimerkiksi Paavali I:n rooli Eino Kaliman vuonna 1938 ohjaamassa Dmitri Mereshkovskin kirjoittamassa näytelmässä Itsevaltiaan kuolema.

Aku Korhonen palkittiin Pro Finlandia -mitalilla vuonna 1948. Helsingin Pohjois-Haagassa on Aku Korhosen tie.

Jaakko Henrik Korhonen (syntyi 1890: Käkisalmi, kuoli 1935: Helsinki), näyttelijä, ohjaaja, opettaja

Jaakko Korhosen teatteriura alkoi Viipurin Suomalaisen Maaseututeatterin teatterikoulussa. Loppukeväällä 1911 Maaseututeatteri vieraili Tampereella, jolloin Korhonen teki työsopimuksen Tampereen Teatterin kanssa. Korhonen palasi Viipuriin syksyllä 1914, pian hänet kutsuttiin Suomen Kansallisteatteriin Helsinkiin.

Kansallisteatterissa Korhonen nähtiin muun muassa Henrik Ibsenin näytelmissä Yhteiskunnan tukipylväät (ensi-ilta huhtikuussa 1922) ja Nukkekoti (ensi-ilta joulukuussa 1930). Jaakko Korhosen tuleva puoliso Heidi Blåfield tuli näyttelijäharjoittelijaksi samaan teatteriin vuonna 1921, pari avioitui vuonna 1922. Korhonen ja Blåfield saivat kaksi tytärtä, tosin avioliitto päättyi eroon ennen Blåfieldin kuolemaa vuonna 1931 vain 31-vuotiaana.

Jaakko Korhosen elokuvaura ensimmäiset roolit olivat mykkäelokuvissa Nummisuutarit sekä Koskenlaskijan morsian vuonna 1923. Molemmissa elokuvissa hänen vaimollaan oli naispääosa. Vuonna 1931 Korhonen ohjasi ja käsikirjoitti kaksi äänielokuvaa: Rovastin häämatkat ja Aatamin puvussa ja vähän Eevankin. Samana vuonna hän sai ensimmäisen äänielokuvaroolinsa Tukkipojan morsiamessa. Merkittävin Korhosen elokuvarooli on vuonna 1935 valmistuneessa Syntipukissa, jossa Korhonen esittää tavaratalon johtajaa, joka on ihastunut tavaratalon myyjättäreen.

Korhonen loukkasi jalkansa näyttämöllä 1930-luvun alussa. Polveen kehittyi pahalaatuinen sidekudoksen kasvain. Korhonen kuoli vuonna 1935 Helsingin Diakonissalaitoksella. Kansallisteatteri peruutti sen iltaisen näytäntönsä, kun tieto Korhosen uolemasta saatiin teatterille. 

Keijo Kalevi Kulha (syntyi 1937: Käkisalmi), filosofian tohtori, historiantutkija ja päätoimittaja

Keijo K. Kulha pääsi ylioppilaaksi vuonna 1957 Jyväskylän lyseosta ja valmistui filosofian kandidaatiksi ja maisteriksi vuonna 1962 sekä lisensiaatiksi vuonna 1967. Kulha väitteli filosofian tohtoriksi Jyväskylän yliopistossa vuonna 1969, väitöskirja oli nimeltään Karjalaisen siirtoväen asuttamisesta käyty julkinen keskustelu vuosina 1944–1948.

Kulha toimi Jyväskylän yliopiston historian assistenttina vuosina 1964–1968, historiallis-kielitieteellisen osaston notaarina seuraavat kolme vuotta ja Suomen historian dosenttina vuodesta 1969. Kulha oli sanomalehti Keskisuomalaisen artikkelitoimittajana vuosina 1968–1972 ja Tampereen yliopiston vt. lehdistö- ja tiedotusopin professorina vuosina 1971–1972. Kulha oli Turun Sanomien päätoimittajana vuosina 1973–1982 ja sen jälkeen Helsingin Sanomissa vuosina 1982–1997 ensin artikkelipäätoimittajana ja vastaavan päätoimittajan varamiehenä sekä viimeksi toisena päätoimittajana.

Kulha toimi Koripalloliiton puheenjohtajana vuosina 1982–1985.

Eläkkeelle jäätyään Kulha on toiminut historiantutkijana. Hän on julkaissut kymmeniä monografioita, artikkeleita ja muita julkaisuja useasta aihepiiristä.

Veikko Leppänen (syntyi 1918: Käkisalmi mlk Näpinlahti, kuoli 1969: Lahti), kuvanveistäjä

Veikko Leppänen opiskeli Taideteollisessa keskuskoulussa vuosina 1945–48 ja hänen opettajinaan olivat muun muassa Emil Filen ja Yrjö Rosola. Uransa aikana Leppänen oli jonkin aikaa myös Wäinö Aaltosen opissa. Leppäsen ensiesiintyminen kuvanveistäjänä tapahtui 1950. Leppänen tunnetaan erityisesti realistisista patsaista. Hän myös maalasi tauluja ainakin 1950-luvulla.

Veikko Leppäsen veistoksia oli esillä Suomen Taideakatemian 3-vuotisnäyttelyssä 1953 ja Nuorten näyttelyssä vuotta aiemmin 1952. Leppäsen veistämiä sankaripatsaita ja Karjalaan jääneiden muistopatsaita on Suomessa pystytetty usealle paikkakunnalle. Sankaripatsaita on ainakin Tiistenjoella Lapualla (1950), Pertunmaalla Sotilaan rukous (paljastuspäivä 12.12.1954) ja Pieksämäellä (1956).

Leppäsen tilaustöihin kuuluu Mannerheimin patsas Turussa, jonka Leppänen suunnitteli yhdessä arkkitehti Aarne Ehojoen kanssa. Veistos esittää C. G. E Mannerheimin rintakuvaa. Se on Leppäsen tutkielma vuodelta 1959, jolloin hän työsti Mannerheimin ratsastajapatsasta. Patsaan jalustan ja sille johtavat kiviportaat ovat Ehojoen suunnittelemia. Patsas Marsalkka C. G. E. Mannerheimin muistomerkki paljastettiin elokuussa 1994, jolloin tuli kuluneeksi 50 vuotta Mannerheimin valitsemisesta tasavallan presidentiksi.

Mannerheimin ratsastajapatsas paljastettiin Lahdessa 19.12.1959. Lahteen sijoittuu myös J. K. Paasikiven patsas, joka paljastettiin vuonna 1962. Eetu Salinin muistomerkki kuvaa työväenliikeen aktiivia ja se on sijoitettu Mariankadun puistoon Lahdessa (1967).

Veikko Leppäsen suunnittelemia Karjalaan jääneiden muistomerkkipatsaita on ainakin seuraavilla paikkakunnilla Nastola (1953), Heinola (1954), Toijala (1954), Pieksämäki (1954), Lammi (1955), Asikkala (1955), Hartola (1956), Kokkola ”Äiti ja lapsi” (1958). Laihialla on Veikko Leppäsen suunnittelema raivaajapatsas (1957).

Elli Lahja Maria Linko (syntyi 1890: Luumäki, kuoli 1966: Helsinki), oopperalaulaja

Äänialaltaan Linko oli mezzosopraano.

Lahja Linko opiskeli laulua Helsingin musiikkiopistossa Abraham Ojanperän johdolla vuosina 1910–1911 ja Pietarin keisarillisessa konservatoriossa vuosina 1911–1915. Lisäksi hän teki opintomatkoja Keski- ja Etelä-Eurooppaan. Lingolla oli kiinnitys Suomalaiseen Oopperaan vuosina 1919–1939. Hänellä oli huomattavia rooleja esimerkiksi Richard Wagnerin ja Giuseppe Verdin sekä kotimaisissa oopperoissa. Hän lauloi myös Georges Bizet’n oopperan Carmen pääroolin.

Lahja Linko toimi laulunopettajana Sibelius-Akatemiassa vuosina 1932–1959 ja lehtorina vuosina 1950–1959. Lahja Lingon oppilaina ovat olleet Anna Mutanen, Sylvelin Långholm ja Maiju Kuusoja. Lahja Linko sai Pro Finlandia -mitalin vuonna 1948.

Lahja Lingon vanhemmat olivat Konstantin ja Elin Helén. Perhe muutti Luumäeltä Käkisalmeen, jossa Konstantin Helén toimi rovastina. Linko oli vuodesta 1916 lähtien naimisissa säveltäjä ja pianisti Ernst Lingon kanssa. Heidän tyttärensä oli oopperalaulaja Liisa Linko-Malmio.

Liisa Elina Linko-Malmio (syntyi 1917: Käkisalmi, kuoli 2017: Helsinki), oopperalaulaja ja laulun lehtori

Linko-Malmio opiskeli Suomen lisäksi Tukholmassa ja Lontoossa. Hän oli kiinnitettynä Kansallisoopperaan vuosina (1940–1943) ja (1945-1951, toimi nimellä Suomalaiseen ooppera) sekä Suomen kansallisoopperaan (1955–1960). Ulkomailla Linko-Malmiolla oli kiinnitys Bremenin oopperaan (1943) ja Kööpenhaminan kuninkaalliseen teatteriin (1951–1955).

Linko-Malmion ääniala oli sopraano. Hän toimi Sibelius-Akatemian laulun lehtori vuosina 1963–1984. Linko-Malmion lauluoppilaita ovat olleet Karita Mattila, Marjatta Airas, Satu Vihavainen, Margareta Haverinen, Raita Karpo, Kirsi Tiihonen ja Laura Pyrrö. Linko-Malmio sai professorin arvonimen vuonna 1977.

Linko-Malmion isä oli säveltäjä ja pianisti Ernst Linko ja äiti laulaja Lahja Linko. Hänen puolisonsa vuodesta 1943 oli arkkitehti Veikko Malmio.

Erik Gustaf Oskarsson Melartin (syntyi 1875: Käkisalmi, kuoli 1937: Helsinki), säveltäjä

Säveltäjä Melartinista käytettiin usein suomennettua etunimeä Erkki. Hän sävelsi jonkin verran Ture Aran esittämää iskelmämusiikkia nimellä Eero Mela. Melartin opiskeli Helsingin musiikkiopistossa Martin Wegeliuksen johdolla vuosina 1892–1899 ja jatkoi opintojaan Wienissä Robert Fuchsin johdolla. Sydänviasta ja keuhkotaudista huolimatta Melartin loi laajan sävellystuotannon. Merkittäviä teoksia ovat muun muassa kuusi sinfoniaa, Jalmari Finnen librettoon sävelletty ooppera Aino, ensimmäinen suomalainen baletti Sininen helmi, viulukonsertto Marjatta sopraanolle ja orkesterille, neljä jousikvartettoa, jousitrio sekä pianoteokset Surullinen puutarha ja Fantasia apocaliptica. Tunnetuin Melartinin sävellys on juhlamarssi näytelmään Prinsessa Ruusunen, joka on Suomen suosituin häämarssi.

Säveltäjänä Melartinin musiikilliset juuret ovat myöhäisromantiikassa, joihin yhdistyy usein kansanmusiikillisia, impressionistisia ja 1920- ja 1930-luvuilta lähtien myös ekspressionistisia aineksia.

Vuonna 1909 Melartin perusti Viipuriin orkesterikoulun, jonka johtajana ja opettajana hän toimi seuraavat kaksi vuotta, kunnes hänet valittiin Helsingin Musiikkiopiston (myöhemmin Sibelius-Akatemia) johtajaksi. Melartinin aikana musiikkiopiston toiminta kasvoi ja monipuolistui. Musiikkiopisto organisoitiin konservatorioksi vuonna 1924, oman toimitalon eduskunnan naapurina se sai vuonna 1931. Erkki Melartin erosi konservatorion johtajan paikalta vuonna 1936 terveydellisistä syistä.

Sävellyksenopettajana Melartin oli tunnettu avarakatseisuudestaan. Hänen oppilaitaan ovat olleet esimerkiksi Aarre Merikanto, Yrjö Kilpinen, Väinö Raitio, Ilmari Hannikainen, Uuno Klami, Sulho Ranta ja Helvi Leiviskä.

Melartin harrasti valokuvausta, eksoottisia kasveja ja filateliaa. Erkki Melartinia voidaan tituleerata myös taidemaalarina, hän piti kaksi julkista näyttelyä.

Melartin oli maailmankatsomukseltaan teosofi ja hän kuului vuodesta 1921 lähtien myös Ruusu-Ristiin. Merlartin julkaisi vuonna 1928 aforismikokoelman Minä uskon (op. 150).

Erkki Melartin kokosi Käkisalmessa laulettuja piiri- ja laululeikkejä viettäessään kesiä Käkisalmessa Ampialan kartanossa. Melartinin kokoamat yli sata laulua on julkaistu vihkossa Karjalaisia kansanlauluja Käkisalmen seudulta.

Melartinin mukaan on nimetty Savonlinnan järjestettävä Erkki Melartin -kamarimusiikkikilpailu.

Erkki Melartinin tie sijaitsee Helsingin Pukinmäessä.

Rauno Martti Meriö (syntyi 1933: Käkisalmi), ilmavoimien komentaja vuosina 1975-1987

Rauno Meriö valmistui Kadettikoulusta vuonna 1955. Hän toimi lentueen päällikkönä Hävittäjälentolaivue 31ssä ja sai suihkukonekoulutuksen. Vuosina 1959-1960 hän toimi lennonopettajana Kauhavan Ilmasotakoulussa. Kapteeniksi ylentämisen jälkeen Meriö opetti ilmasotatekniikkaa Sotakorkeakoulussa vuosina 1962-1966. Työn ohessa Meriö suori diplomi-insinöörin tutkinnon. Vuosina 1966-1967 Meriö kävi SKK:n ilmasotalinjan ja eteni ilmavoimien esikuntaan. Vuonna 1972 Rauno Meriö suoritti Totaalisen maanpuolustuksen kurssin ja yleni everstiksi.

Vuosina 1972-1973 Meriö toimi Ilmasotakoulun johtajana ja vuosina 1973-1975 Lapin Lennoston ensimmäisenä komentajana Rovaniemellä. Kenraalimajuriksi ylennetty Meriö nimitettiin ilmavoimien komentajaksi. Kautensa aikana Meriö ajoi Draken-hävittäjien ja Hawk-harjoitushävittäjien lisähankintoja. Meriö ylennettiin kenraaliluutnantiksi vuonna 1980.

Sotilasuransa aikana Meriö seurasi ufotutkimusta, hän myös suomensi ulkomaista ufokirjallisuutta, esimerkkinä Humanoidit (1972, alkuperäisteos The Humanoids). Meriö on kääntänyt myös saksan- ja englanninkieliset  teokset Waffe und Wirkung bei der Fliegerabwehr (1966), Fighters (1968), Bombers (1968) ja Fighters 1914-1919 (1969).

Työuransa jälkeen Rauno Meriö toimi Karjalan Liiton puheenjohtajana vuosina 1990-1995. Hän kannatti Suomen talvisotaa edeltävien rajojen palauttamista neuvotteluteitse. Meriö kuuluu asiaa ajavaan Pro Karelia yhdistykseen.

Vuoden 1999 eduskuntavaaleissa Rauno Meriö oli ehdokkaana nuorsuomalaisten ja europarlamenttivaaleissa kokoomuksen listoilla.

Jorma Heikki Ilari Palo (syntyi 1936: Käkisalmi, kuoli 2006: Helsinki), neurologian professori, lääketieteen ja kirurgian tohtori, kirjailija

Jorma palo kirjoitti ylioppilaaksi Mikkelin lyseosta vuonna 1954 ja valmistui lääketieteen lisensiaatiksi vuonna 1962. Hän toimi Helsingin yliopiston neurologian apulaisprofessorina vuosina 1975–1980 ja professorina vuosina 1980–2001 eläkkeelle siirtymiseensä saakka. Palo toimi myös HYKSin neurologian klinikan ylilääkärinä vuosina 1978–1994 ja HYKSin johtajaylilääkärinä vuosina 1990–1992 sekä Stakesin tutkimusprofessorina vuosina 1993–1994.

Palo sai työstään tunnustuksia, kuten Valtion tiedonjulkistamispalkinnon vuonna 1992 ja samana vuonna J.V. Snellman -palkinnon. Jorma Palo kirjoitti useita lääketieteen teoksia, Vuonna 1994 hän oli ehdolla Tieto-Finlandian saajaksi teoksestaan Suomalainen lääkärikirja. Teoksesta on julkaistu useita uudistettuja laitoksia Jorma Palon lääkärikirja -nimellä ja teosta on myyty yli 100 000 kappaletta. Palo sai myös muita kirjallisuusalan tunnustuksia. Palo kirjoitti teoksia myös humanistisesta etiikkasta, kuten Saanko elää, saanko kuolla: Hoidon rajat (1992) sekä Sängyssä vai kylppärissä: Arjen etiikkaa. (1996).

Lääketieteellisten tieto- ja oppikirjojen lisäksi Jorma Palo julkaisi myös kaunokirjallisia teoksia. Hän oli kiinnostunut esimerkiksi Bodominjärven murhista. Aihetta käsittelevät teokset Bodomin arvoitus (2003), Hans Assmannin arvoitus (2004, yhdessä Matti Paloaron kanssa) sekä Nils Gustafsson ja Bodomin varjo (2006), joka julkaistiin muutama päivä Palon kuoleman jälkeen. Jorma Palon kansantajuisista lääketiedettä käsitteleviä tekstejä julkaistiin myös lehdissä, esimerkiki Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä vuosina 1983–2001.

Jorma Palon puoliso vuodesta 1961 oli Leena-Maija Leino.

Gunnar Olavi Veistäjä vuoteen 1947 Vesterdahl (syntyi 1908:Käkisalmi, kuoli 1988: Tampere), toimittaja ja elokuvakäsikirjoittaja

Olavi Veistäjä käytti myös nimimerkkejä Olavi Vesistö ja Parras.

Olavi Veistäjä oli jo kouluvuosinaan kesätoimittajana Karjala-lehdessä. Ylioppilaaksi tulon jälkeen vuonna 1929 hän pääsi opiskelemaan kirjallisuutta ja valtio-oppia Helsingin yliopistoon. Opiskeluaikana Veistäjä toimi muun muassa Karjalan ja Käkisalmen Sanomien Helsingin-kirjeenvaihtajana. Vuonna 1934 hän siirtyi vakituiseksi toimittajaksi Käkisalmen Sanomiin, jonka päätoimittajaksi hänet jo vuonna 1935 nimitettiin. Veistäjä avioitui vuonna 1941 Irja Johanna Pihljerta-Pajulan kanssa. Pari muutti Turkuun ja sieltä Tampereelle. Veistäjä sai työpaikan sanomalehti Aamulehdestä, jossa hän työskenteli eläkkeelle jäämiseensä saakka.

Veistäjä oli teatterikriitikko ja Aamulehden kulttuuriosaston vastaava toimittaja. Parras-nimimerkin takaa hän kirjoitti Aamulehteen myös pakinoita.

Elokuvakäsikirjoittajana Veistäjä käytti nimimerkkiä Olavi Vesistö. Hän laati käsikirjoituksia ohjaaja Edvin Laineen uran varhaisvaiheessa esimerkiksi yhteiskunnallisiin elokuviin Ristikon varjossa (1946) ja Laitakaupungin laulu (1946). Aiheeltaan kevyempi elokuva oli Veistäjän Edvin Laineelle kirjoittama musikaali Kirkastuva sävel (1946), Veistäjä myös sovitti Kyllikki Mäntylän 1953 kirjoittaman näytelmän elokuvaksi Opri (1954). Vuonna 1951 Veistäjä sovitti Jalmari Finnen näytelmän Wilho Ilmarin ohjaamaksi elokuvaksi Pitkäjärveläiset

Suomen kulttuurirahasto jakaa vuosittain Olavi Veistäjä -palkinnon valtakunnallisesti merkittävästä ja ajankohtaisesta teatteriteosta.

Eino Vesalainen (syntyi 1923: Käkisalmi mlk Marjalanniemi, kuoli 2010: Hyvinkää), taidemaalari ja taidegraafikko, lasten ja nuorten taidekasvattaja

Eino Vesalainen lähti kolme kertaa evakkoon Karjalasta sodan jaloista. Hän osallistui Viipurinlahdella sodan viimeisiin taisteluihn vuonna 1944, kun hän menetti vierestään kranaattitulessa parhaan ystävänsä. Vesalaisen kävi sodan jälkeen opettajakoulutusseminaarin Kajaanissa ja jatkoi sieltä Suomen taideakatemian kouluun vuosiksi 1950–1952. Vesalaisen opettajia olivat muun muassa taidemaalarit Sam Vanni, Erkki Koponen, Aarre Heinonen ja graafikko Aukusti Tuhka. 1950-luvun alussa Vesalainen teki opintomatkan Pariisiin. Opintojensa jälkeen Vesalainen toimi kansakoulunopettajana Askolan Vahijärvellä, josta muutti vuonna 1957 vaimonsa Heleenan kanssa Hyvinkäälle Ahdenkallion koululle.

Vesalaisen taidetta 1950-luvun lopussa ja 1960-luvun alussa luonnehdittiin informalistiseksi metalligrafiikaksi. Hän sai teoksistaan valtionpalkinnon vuonna 1965. Vesalainen piti kesäisin maalauskursseja kansakoulujen opettajille ja kuntien nuoriso-ohjaajille. Omassa opetustyössään hän oli aloittanut jo Askolassa päämäärätietoisen lasten taidekasvatuksen. Vuonna 1970 Eino Vesalainen ideoi Hyvinkäälle ensimmäisen lasten kansainvälisen maalauskilpailun, jonka Hyvinkään kaupunki päätti järjestää 1971. Vesalainen oli siirtynyt opettajaksi Hyvinkään Hämeenkadun koululle vuosiksi 1972-1974. Sen jälkeen Eino Vesalainen valittiin ensimmäisten joukossa läänintaiteilijaksi vuonna 1974 ja hän toimi Uudenmaan läänintaiteilijana vuosina 1974–1984 edistäen varsinkin suomalaista taidekasvatusta.

Vuonna 1980 Hyvinkäälle perustettiin Eino Vesalaisen ideoimana ja edistämä Lasten ja nuorten kansainvälinen taidekeskus yhdessä Hyvinkään kaupungin ja Suomen opetusministeriön kanssa. Eino Vesalaisen unelma oli näin toteutunut, sillä hän korosti aina sitä, että lasten taide on mahdollisuus kansainvälisen rauhan siltojen rakentamiseen ja että aikuisen tulee antaa lapselle luovuuden mahdollisuus ilman ennakkoasenteita. Taidekeskuksen järjestämistä kilpailuista on muotoutunut kymmenien tuhansien lasten ja nuorten näyttelyiden ja kokoelmien kokonaisuus, joka on talletettu Lasten ja nuorten taidekeskuksen säätiöön Villa Arttuun Hyvinkäälle. Eino Vesalainen sai ensimmäisen Lastenkulttuurin valtionpalkinnon vuonna 1981 ja kansainvälisen Nehru-palkinnon vuonna 1993.

Eino Vesalaisen oma taide modernia mustavalkografiikkaa (1960-luvulla), puupiirrosgrafiikkaa ja kivipiirroksia (1970–1990-luvuilla) sekä maalauksia, jotka liikkuivat ohi ismien tai suuntauksien. Vesalaisen laajasta tuotannosta voidaan erottaa surrealistinen kausi ja ekspressionistinen kausi. Vesalainen on lahjoittanut grafiikkakokoelmiaan muun muassa Hyvinkään taidemuseolle, Keski-Suomen aluemuseolle ja Kaunialan sotavammasairaalalle sekä yhden maalauskokoelman Askolan kunnalle. Vesalaiselle myönnettiin täysi valtion taiteilijaeläke vuonna 1983.